Taiteilijatapaaminen: Karin Arink
Voitko kertoa kuka olet ja mitä teet?
Olen Karin Arink, olen taiteilija ja taidekasvattaja.
Työni on aina koostunut tasapainoisesta yhteistyöstä, taidekasvatuksen ja yksilöllisen studioharjoituksen välillä. Yhteistyössäni otan erilaisia rooleja, mm. säätiö B.a.d: n kommunikaattorina tai kuraattorina projekteille, ja olen myös tehnyt yhteistyötä mm. Jeanne van Heeswijk ja Renée Koolin kanssa. Muutaman vuoden vierailuluentojen jälkeen eri taidekouluissa Alankomaissa ja Belgiassa aloitin opetuksen Willem de Kooning Academy Rotterdamissa. Minusta tuli ensin opettaja niin sanotuissa Professional Orientaion -kursseissa, sitten opiskelijauravalmentaja ja olen nyt Taidekoulun BFA-taiteen ja BFA Photography -kurssin johtaja. Yksittäisessä työssäni käytän erilaisia medioita, kuten tekstiä, piirustuksia, animaatioita ja (tekstiili-, paperi-maché) esineitä ja (leikattuja) valokuvia. Valinta riippuu siitä, minkä kokemuksen päätän välittää. Teen veistoksia (puettavia) ja valokuvaan ne uudelleen, jotta metamorfoivat “itsetilat” näkyvät.
Mitä teemoja käsittelet työssäsi?
Teokseni ilmentävät niin sanottuja ”itsetiloja”: ruumiillisuuden ja ideoiden välistä vuorovaikutusta siitä, kuinka sinun tulisi ilmaista itseäsi – vartalon asentojen, vaatteiden ja kielen kautta. Muunnettujen (fyysisten) muotojen avulla pyrin yhdistämään tulkinnat siitä, kuka “minä” voisi olla, vaikuttavaan rikkaaseen kokemukseen olemassaolosta.
Kuinka käytäntösi on kehittynyt ajan myötä? Mikä on ollut sen tärkein ajuri?
Aloitin erittäin kunnianhimoisena nuorena taiteilijana ja minut hyväksyttiin Rijksakademie Amsterdamiin heti valmistuttuani Rotterdamista vuonna 1990. Rijksakademiassa löysin tyylini ja keskittymiseni ja aloin sitten hakea avoimissa hauissa näyttely mahdollisuuksia. Muutaman onnistuneen yrityksen jälkeen pääsin vuoden 1992 Prix de Rome Sculpturen viimeiseen valintaan ja voitin ensimmäisen palkinnon. Siitä hetkestä lähtien olen työskennellyt kokopäiväisenä taiteilijana (elämällä töiden myynnistä ja valtionavustusten saamisesta) vuoteen 1998-1999 asti, jolloin menin asumaan ja työskentelemään vuoden Japaniin, jälleen valtion rahoituksella. Olen osallistunut lukuisiin näyttelyihin Alankomaissa ja ulkomailla, mukaan lukien Van Abbemuseum, Centraal Museum Utrecht, Boijmans van Beuningen, Museo Pecci, Stichting De Pont, Gerhard Marks Haus Bremen, Rijksmuseum Twenthe (vuoteen 2021 asti) jne., Ja minulla oli sooloja mm. Stedelijk Museum Schiedam (2008) ja Club Solo Breda (2016). Minua edusti Galerie Tanya Rumpff Haarlemissa ja nyt edustaa RAM Galerie Rotterdamissa. Koko tämän ajan olin myös aktiivisesti mukana yhteistyöprojekteissa taiteilijoiden kuten Jeanne van Heeswijkin ja Renée Koolin kanssa. Ja ennen kaikkea taiteilijaryhmän jäsenenä (nykyinen taiteilijavetoinen residenssi) Foundation B.a.d, jonka kanssa toteutin projekteja mm. Lontoon RCA-gallerioissa (näyttelyssä Demokratia! vuonna 2000). Olen aina pitänyt taiteilijoiden dynaamisesta ajattelusta ja luomisesta yhdessä.
Palattuani Japanista aloitin tehdä enemmän töitä vierailevia luennoitsijana ja rakastin sitä todella. Säätiö B.a.d: n kanssa seuraava projekti oli varmistaa, että voimme jatkaa taiteilijaresidenssiämme pitkäaikaisena projektina, ja tämän saavutimme vuonna 2012 kymmenen vuoden edunvalvonnan ja työn jälkeen.
Vuosien varrella päätin ottaa taideopetuksen yhä vakavammin. Kun perustin perheen, keskityin enemmän opettamiseen ja yhteistyöhön ja vähemmän soolouraani, vaikka haluan aina jatkaa työni tekemistä ja esittelyä. Suoritin taiteiden kandidaatin tutkinnon Piet Zwart -instituutissa vuosina 2014-2016. Tällä hetkellä olen luomassa uutta veistosarjaa nimeltä VerteerWezens (hollantilainen verbi ‘verteren’ tarkoittaa sulattamista, prosessointia).
Mikä rooli taiteilijoilla on yhteiskunnassa?
Ehkä metafora on hyödyllinen: jos yhteiskunta on leipä (keskittyen käytännöllisyyteen ja ravitsemukselliseen), niin taide – ja kaikki mikrotavat, joilla ihmiset eroavat toisistaan, ajattelevat ja toimivat eri tavoin – ovat kuin ilmakuplat leivässä jotka ovat tulleet hiivan avulla. Se voi tuntua toimimattomalta tai jopa typerältä, mutta ilman taidetta ja kaikkia näitä erilaisten ajatusten taskuja yhteiskunnasta tulisi liian tiheä, raskas ja sulamaton.
Voitko kuvailla tosielämän tilanteen, joka inspiroi sinua luomaan?
Työtäni inspiroi aina tietoisuus siitä, miten olen olemassa suhteessa muihin. Esimerkiksi kun olin valmistumassa taidekoulusta, minulla oli rakkaussuhde ensimmäistä kertaa. Tajusin, että se, mitä vaadin rakkaudeltani, menee päällekkäin sen kanssa, mitä pyydän katsojiltani: ottamaan minut vakavasti, kiinnittämään huomiota, olemaan kriittinen ja avoin. Joten tein tekstityön, johon kirjailin näitä ajatuksiani lyhyiksi lauseiksi. Joskus työni kehittyy vaikutusvaltaisemmasta aistimuksesta (esimerkiksi olemisesta hyvin lähellä toista) ja sitten tekemäni fyysiset muodot ovat kuin kappaleet, jotka sulavat toisiinsa, esimerkiksi sellaisessa teoksessa kuin tweeen 1996.
Kun luot paikkakohtaisia installaatioita, mistä prosessisi alkaa?
Usein se alkaa sanalla tai rivillä. Joskus rivi laulutekstistä, joskus kirjoittama teksti. Esimerkiksi De Pont -museon Project Roomiin tekemäni installaatio oli nimeltään Jakotukki ja fragmentit valkoisista visioista. “Mumbag” on sana, jonka olen suunnitellut kuvaavan sekä äidiksi tulemisen kauhistuttavia että vahvoja puolia – “pentujen” pitämistä ja synnyttämistä sekä lapsen puhdistamista ja hoitamista. Jakotukki Mumbag oli valtava tekstiiliesine, joka oli riittävän suuri sisäänkäyntiin, valmistettu vaaleanpunaisesta, violetista, liilasta ja valkoisesta kiiltävästä polyesterisatiinista valmistetuista sängynpeitteistä, jotka oli ommeltu muodostamaan pullistumia ja raajojen kaltaisia laajennuksia. Katkelmat valkoisista visioista olivat puhuttua tekstiä, fragmentti taiteilijaromaani S. Valtion kantaja (2012), jossa päähenkilö on suljettu valkoiselle alueelle.
Mitä olet oppinut taiteilijauraltasi, jonka haluat kertoa muille taiteilijoille?
Että taidemaailma on monitahoinen ja sisältää monia erilaisia taidemaailmoja, joilla on erilaiset arvojärjestelmät. Mitä toinen rakastaa, toinen vihaa, joten on tärkeää löytää maailma, jossa voit työskennellä. Kaikki taidemaailmat ovat myös muuttumassa ja arvaamattomia, joten mitä nyt pidetään tyhmänä, voi olla nero myöhemmin. Pysy siis omalla polullasi! Jatka tekemistä! Ja löydä liittolaisesi.
Luuletko, että taiteilija tarvitsee lopullisen tavoitteen työssään? Jos näin on, mikä on sinun?
Millainen tavoite? Tarkoitatko menestyksen tai sisällön kannalta? Minulla ei ole aavistustakaan, enkä tunne olevani kykenevä vastaamaan tähän muiden puolesta. Minulla oli aikoinaan tavoite tulla tunnetuksi, mutta sitten tunsin, että “taidetähtenä” oleminen tuntui vaativan kaiken huomioni, enkä ollut halukas antamaan sitä taiteelle (taiteelleni enkä taidemaailmalle). Minulle viestintä muiden kanssa sekä taidemaailman ulkopuolella että sisällä on paljon tärkeämpää kuin oma urani. Rakastan nähdä oivalluksen tapahtuvan keskustelumme aikana taideopiskelijoissa tai jakaa tietoni kollegoiden kanssa säätiössä B.a.d. Tavoitteenani on jatkaa teosten luomista, koska minusta tuntuu, että nyt kun olen yli 50-vuotias, näkökulmani taas muuttuvat ja haluan luoda näistä uusista näkökulmista.
Mitä et voisi elää ilman taiteilijana?
En voisi koskaan elää luomatta uutta teosta (olipa se sitten tekstiä, kuvaa, veistosta jne.) Tai ilman vuoropuhelua taidekasvatuksessa.
Seuraa täältä Karin Arinkia:
WEBSITE : https://dekko.nl/
FACEBOOK : https://www.facebook.com
INSTAGRAM : https://www.instagram.com